murunen

Huoh.. Taas on ajatukset niin sekaisin… Mielessä pyörii taas parikin eri miestä…

Exäni… Pääsenkö koskaan täysin yli hänestä? Sen kun tietäisin.. Luulin jo, olin varma, että olin päässyt jo… Mutta ei… Kaverina oleminen on kovin vaikea, jos molemmilla on vanhat tunteet vielä jäljellä. Hmm… Miksi emme yritä uudelleen? Suuri syy lienee siinä, että exäni on uudessa suhteessa… Ei kovin onnellinen, mutta kuitenkin… Toiseksi, minuun ei ole koskaan sattunut yhtä pahasti, kun tämän miehen jättäessä minut…

Paras olisi varmaan, jos emme olisi ollenkaan tekemisissä.. Molempien kannalta.. Mutta kun ihminen on niin loistava tyyppi, ettei siitä millään tahtoisi täysin luopua.. Helpottaisiko se, jos saisimme viimeinkin puhuttua kaikki asiat selväksi? Auttaisiko se unohtamaan? Pitääkö unohtaa? Haluanko edes?

En varsinaisesti usko “siihen oikeaan”, mutta mitä jos hän on kuitenkin se? Suhteemme päättyi aikanaan hänen henkilökohtaisten sotkujensa takia, hän ei halunnut sekoittaa minua niihin… Jäimme tauolle… Se tauko on periaatteessa edelleenkin meneillään…

Erostamme on pian kaksi vuotta… Edelleen huomaan vertaavani kaikkia häneen, ihan tahattomasti… Onko kukaan ollut hänen jälkeensä minulle niin sopiva? Vaikea sanoa. Olenko edes osannut antaa tilaisuutta toisille samoin kun hänelle aikoinaan? Tuskin, en pysty lyömään itseäni enää samallatavoin likoon, peläten rakastamisen mukanaan tuomaa kipua.

Varsinaista tuskaa en enää tunne nähdessäni entiseni, en edes yhdessä nykyisensä kanssa.. Haikeutta ja hitusen katkerutta ehkäpä. Silti mielessäni palaan yhä uudelleen ajatukseen, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin? Mitä jos tosiaan yrittäisimme vielä? Olisiko se edes mahdollista… En tiedä.

Mitä rakastaminen sitten on? Toisen onnen ja tarpeiden laittamista omiensa edelle? Ehkä niin. Myönnän, rakastan yhä. Ystävänä, näin uskottelen itselleni. Toivon hänen olevan onnellinen. Ehkä olen vielä joskus vielä täysin itsekkin

Miksi elämästään pitää aina tehdä niin kovin vaikeeta, kun se ei muutenkaan ole helppoa!

Miksi kerta toisensa jälkeen ihastun, rakastun kaikenlaisiin kusipäihin? Miks ne vetää mua niiin puoleensa? Miksei kiltti mies viehätä? Onko se vaan sitä, että pelkään itse sitoutua enää pitkään suhteeseen? Onko musta kipeiden erojen jälkeen tullut niin kylmä ja tunneköyhä, etten osaa enää rakastaa… Vai olenko vaan niin pinnallinen, että pitää saada tehdä vaikutus jatkuvasti uusiin miehiin? Kokea se ihana alkuhuuma, ja siirtyä metsästämään seuraavaa?

Ei en tiedä… Kyllä haluaisin pitkän ja vakaan suhteen, mutta miehet, joihin tunnen vetoa, eivät yleensä ole sitä vailla… Rakkaudessa ja ihastumisessahan ei ilmeisesti ole mitään tekemistä järjen kanssa… Mutten ymmärrä, miksi aina rakastun kusipäähän… Mieheen, josta huomaa jo ensitapaamisella, ettei kannattaisi sekaantua… Ettei siitä seuraa ennenpitkää kun sydänsuruja.. Mieheen, jota yritän pikku hiljaa muuttaa erilaiseksi? Ja eihän toista voi muuttaa… Ja sitä en itsekkään ymmärrä, miksi pitäisi? Miksi muuttaa sitä ihmistä erilaiseksi, johon on sellaisenaan rakastunut? Jos onnistun tekemään miehestä ns. tossun, menetän kiinnostukseni miltei samantien… Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä vakuuttuneempi olen, etten itsekkään tiedä mitä oikeasti haluan.